psycho

alku

mitä minä muistan? särkyneet keskustelunpalaset, epäonnistuneet yritykset lähteä kotoa, punaviinitahrat pinttyneinä matolle. viimeisenä tulee kipu, kaikki se minkä on dissosioinut vuosien varrella iskee kerralla, vatsaan, niskaan, kylkiluiden väliin, polviin, kesäöinä kaatuillut humalassa, paiskonut itseään pitkin seiniä, särkenyt viinilaseja tiskialtaaseen. kynsien alla kaipuu menneisyyttä kohtaan, kun turrutti itsensä kylmältä maailmalta. niinä öinä rukoilin helpotusta, joka ei koskaan saapunut. en pysty pitämään mitään kasassa, särkyvät asiat lipsuvat käsistä, vihkojen välissä kuolleita kasveja. savuke pelastaa, vie hetkeksi jonnekin kauas, kunnes joutuu palaamaan takaisin tuskalliseen todellisuuteen jossa keuhkot täytetään vedellä. 


loppu


mikään ei ole enää hallittua.
räkälässä viskiä huonossa seurassa. 
musiikki liian kovalla.
runomuoto pelastaa taas, vajoamiselta.
hiukset kiinni samettiponnarilla,
esitän kuin kaikki olisi hyvin.
todellisuudessa viski on karvasta
ja olen romahtamassa.
oikeastaan, kova musiikki hyvä,
ei tarvita turhaa kommunikaatiota,
ihmisten välistä kuihtumista.


mikään ei ole enää hallittua.
vuorovesiä pään sisällä.

en saa mitään kosketuspintaa.

viesteihin ei vastata
(en tiedä haluaisinkokaan)
mutta silti jotain särkyy, aina.


olen alkanut  pelätä.
                     itkeä.
                       toivoa.

luoteja.
syyttä.
sinusta.


kuunnella tuttua kappaletta
yksin pimeässä huoneessa

peitellä

kyyneleitä.